Psykopatian historian hahmottamisessa törmää ensimmäiseksi ajallisen määrittelyn ongelmaan. Psykopatia on nykypäivänäkin käytössä oleva termi, ja sillä viitataan persoonallisuuden häiriöön, johon liittyy muun muassa pinnallista viehätysvoimaa, manipulatiivisuutta, äkkipikaisuutta ja empatiakyvyttömyyttä. Monesta meistä löytyy luultavasti joitakin psykopatiapiirteitä, mutta joillakin piirteitä on runsaammin.
Nykypsykopatiastakin keskustellaan asiantuntijapiireissä paljon. Se ei siis ole kiveen hakattu, aina merkityssisällöltään samana pysyvä häiriö, joka ymmärrettäisiin aina ja kaikkialla samalla tavalla. Psykopatian määrittelyssä mietityttävät esimerkiksi niin sanotut valkokauluspsykopaatit eli vaikutusvaltaisissa asemissa toimivat, mutta häikäilemättömiksi tulkitut ihmiset.
Samoin psykopatian sukupuolittuneisuus puhuttaa, sillä psykopatiaa tunnistetaan huomattavasti enemmän miehillä kuin naisilla. On myös erilaisia tapoja testata psykopatiaa. Olen esimerkiksi työssäni tutustunut David J Cookeen, joka on kehittänyt CAPP-nimistä arviointia, mutta Robert Haren kehittämä PCL-R lienee tunnetuin työkalu.
Menneisyyden psykopatia on vaihdellut merkityksiltään huomattavasti. Vaihteluun vaikuttaa jo pitkä tarkasteluaika, Suomenkin tapauksessa kuusikymmentä vuotta. Jotkut psykopaateiksi diagnosoiduista ovat muistuttaneet kuvauksiltaan nykypäivän psykopaatteja. Toiset taas ovat olleet herkkiä maailmanparantajia tai huolehtijoita, jotka ovat aiheuttaneet kärsimystä lähinnä itselleen. Nykypäivän persoonallisuushäiriöt muistuttavat menneisyyden psykopatiaa, vaikka eivät avaakaan menneisyyden tulkintoja tyhjentävästi. Kirjassani kuvaan tarkemmin nykypäivän ja menneisyyden välisiä suhteita.
Itse en suosi tutkijantyössäni psykopaatti-nimitystä, ja olen aiemmin keskustellut syistä muun muassa Kalle Haatasen Ylen radio-ohjelmassa. Kuten moni muukin mielenterveyteen viittaava termi, sana psykopaatti pelkistää ihmisen. Voimakkaita tunnereaktioita herättävät yksilöt ansaitsevat monen mielestä psykopaatin leiman, mutta historioitsijana otan mielelläni hieman etäisyyttä sekä arvioijaan että arvioitavaan. Koen merkitykselliseksi muistaa, että jokainen on muutakin kuin diagnoosinsa tai ulkopuolisen arvio itsestään – oli kyseessä sitten ”skitsofreenikko” tai ”psykopaatti”. On tutkijana varottava, ettei tempaudu liikaa mukaan menneisyyden ennakkoluuloihin, oletuksiin ja tulkintoihin.
Silti kirjassani vilisee 250 sivun verran ”psykopaatteja”, joten diagnoosin historiasta kiinnostuneille pitäisi kyllä riittää esimerkkitapauksia. Viittaan psykopaatteihin joko asiantuntijoiden toteamina tai lainausmerkeissä. Kuvaukset ovat lääkäreiden ja muun sairaalahenkilökunnan arviointeja. Lukiessa on siis tärkeä muistaa, että psykopatiaa on ympäristön arvio yksilöstä, ei yksilön arvio itsestään.
Vastaa